skip to Main Content
Ovatko Juhlat Ohi?

Ovatko juhlat ohi?

Belsassarin pidot olivat suuri vaurauden, vallan ja hedonismin näyttely. Hänen vaimojensa ja jalkavaimojensa lisäksi siellä oli tuhat vierasta, jotka käyttivät kultaisia ja hopeisia välineitä Jerusalemin temppelistä.

Yhtäkkiä ihmiskäden sormet ilmestyivät ja alkoivat kirjoittaa seinälle. Daniel kutsuttiin selittämään arvoitus, joka ilmestyi seinälle: ‘MENE, MENE, TEKEL U-FARSIN’. Hän lausuu Babylonian kuninkaan tuomion: ‘sinut on vaa’alla punnittu ja kevyeksi havaittu’. Luemme Danielin kirjan viidennestä luvussa, että samana yönä Belsassar surmattiin ja meedialaisten sekä persialaisten joukot astuivat kaupunkiin. Juhlat olivat ohi.

Rembrandtin maalauksessa vuodelta 1635 Belsassarin ja tämän vieraiden kasvoille on piirtynyt selvä pelko. Ihmisten silmät vallan pullottavat. Taiteilija puki kuninkaan ylellisen äveriääksi amsterdamilaiseksi kauppiaaksi kulta-ajan huipulla, kun tutkimusmatkat, kaupankäynti — ja orjuus — olivat tehneet heikosta Alankomaista maailman rikkaimman ja mahtavimman valtion. Varoittiko Rembrandt maanmiehiään vaurauden, vallan ja nautinnon katoavaisuudesta?

Belsassarin loppu koitti aivan yhtäkkiä. Alankomaille Rampjaar — tuhon vuosi — saapui sukupolvi tämän maalauksen jälkeen, vuonna 1672, kun valtio koki kovia Englannin, Ranskan, Münsterin ja Kölnin hiippakunnan armeijoiden kourissa. Hollantilainen sanonta kuvailee ihmisiä järjettöminä, hallitusta toivottomana, maata pelastuksen ulottumattomissa olevana(het volk redeloos, de regering radeloos en het land reddeloos). Seitsemäntoista kuukauden ajan pankit, koulut, kaupat, tuomiosalit ja konserttitalot olivat kiinni. Monet kokivat konkurssin. Palautuminen vei vuosikymmeniä.

Moraali

Tulevatko tulevaisuuden historioitsijat katsomaan tähän ‘koronavuoteen’ ‘juhlien päättymisenä’, eräänlaisena ‘rampjaarina’? Yhtäkkiä meidät on ravisteltu tavallisesta elämästä ja työnnetty epävarmaan ja epämääräisen pituiseen eristäytymiseen sekä rikotun rutiinin aikaan. Fyysinen terveys, taloudellinen terveys, mielenterveys, poliittinen terveys, perheen terveys, sosiaalinen terveys — kaikki ovat vaarantuneet.

Luovat vastaukset, huumori, hyvä tahto ja kollektiivinen suosionosoitus terveysalan sankareille, jotka tekevät työtä tuhon minimoimiseksi ovat auttaneet meidät näiden kahden ensimmäisen viikon läpi herättyämme vaikeaan todellisuuteen. Mutta entä jos ajasta tulee kaksi kuukautta? Kuusi kuukautta? Tai, Jumala armahtakoon, Rampjaarinseitsemäntoista kuukautta? Onko yhteisöillämme ja yhteiskunnillamme nykyisin tarpeeksi yhteisiä arvoja sosiaalisen levottomuuden estämiseksi?

Jo ennen koronakriisiä monet olivat ilmaisseet huolta ilmiöstä, jota Jonathan Sacks kutsuu ‘kulttuuriseksi ilmastonmuutokseksi’.  Kirjat kuten The strange death of EuropeThe suicide of the WestThe decadent societyHow democracies die ja The fate of the West puhuvat länsimaisesta kulttuurista ‘lannistettuna, rappeutuneena, latistuvana, demografisesti haastettuna, jakautuneena, hajoavana, toimintahäiriöisenä ja heikentyvänä’.

Sacks, äskettäin julkaistussa kirjassaan nimeltä Morality (mahtava lukukokemus nykyaikoina), selittää, että markkinataloudet ja liberaalit demokratiat eivät voi itsessään taata meille vapautta. Moraali on puuttuva ulottuvuus, joka on olennainen vapaudelle, hän kirjoittaa. Tässä hän siteeraa John Lockea, joka vertasi vapautta (vapaus tehdä mitä meidän tulee tehdä) toimiluvan kanssa (vapaus tehdä mitä haluamme). Markkinat ja taloudet ovat kilpailuhenkisiä. Moraali on yhteistyöhenkistä. Moraali on yhteiskunnan omatunto, yhteiseen hyvään sitoutumista, joka hallitsee yksityisen voiton tavoittelua. Yhteiskunta koostuu yhteisestä moraalista ja tämä luo luottamusta.

Mahdollisuus

Sacksin mukaan se, että vapaa yhteiskunta on moraalinen saavutus, on unohdettu, jätetty huomiotta tai kielletty 1960-luvun moraalisesta vallankumouksesta lähtien. Siitä lähtien, hän väittää, yksi piilevä muutos länsimaiden eetoksessa on luonut identiteettiryhmiä, kollektiivista uhriajattelua, yksinäisyyttä, haavoittuvuutta, masennusta, huumeiden käyttöä, armottomia markkinoita, polarisoitunutta politiikkaa, kasvavaa taloudellista epätasa-arvoa ja sananvapauden suvaitsemattomuuta yliopistokampuksilla. Nämä ovat pitkän aikavälin seurauksia siirtymisestä ‘meistä’ ‘minuun’. Sosiaalinen eristäytyminen on vienyt yhteisön paikan.

Ennen 60-luvun muutosta lännen avoimet yhteiskunnat olivat pluralistisia: rakennettuja vapauden, tasa-arvon, demokratian, oikeusvaltioperiaatteen ja ihmisoikeuksien arvojen varaan. Rajoitetun ‘me’ pluralismin tilalle tuli paljon radikaalimpi ‘minä’ pluralismi, joka erotettiin historiallisesta juutalaiskristillisestä konsensuksesta. Ihminen oli yksinkertaisesti suvereeni tahto, autonominen yksilö, mielivaltainen tahdon keskus, joka oli vapaa tekemään itsestään ja maailmastaan mitä tahansa tahtoi. Sacks siteeraa tutkimusta, joka näyttää, että minä-sanan käyttö on kasvanut viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana, kun taas ‘me’ on vähentynyt. Kun aikaisemmat pääministerit käyttivät kuninkaalista me-muotoa, Boris Johnson käytti harvinaisen paljon minä-sanaa Brexit-debaatin aikana.

Vaikka koronakriisi uhkaa repiä yhteiskunnan palasiksi, sen ennennäkemätön haaste tarjoaa meille myös mahdollisuuden. Yhtäkkiä olemme kaikki ymmärtäneet yhteisen haavoittuvuutemme. Kohtalomme ei ole koskaan aikaisemmin osoittautunut niin yhteen sidotuksi yli seitsemän biljoonan muun planeettamme asukkaan kanssa. Meidän riippuvaisuutemme toisistamme ja yhteiskuntamme järjestelmistä — paikallisesti, kansallisesti ja maailmanlaajuisesti — ovat tulleet ilmeisiksi.

Johtaisiko itsensä eristäminen me-hengen uudistumiseen?

Tuleeko ‘me’ voittamaan?

Jeff Fountain

This Post Has 0 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Back To Top